kolumni

Torstai 12.3.2020 Aamupäivä

Päivä alkoi PHYK:n urheilulukion aamutreeneillä, jonka jälkeen kävin satunnaista keskustelua pudotuspeleissä pelaavan miesten liigajoukkueen valmennuksen kanssa edellisiä pelejä purkaen ja seuraavaan (huomiseen) peliin liittyen. Lisäksi ohjelmassa oli normaalia seuraavan kauden valmistelua ja naisten viikonloppuna alkavien pudotuspelien ennakointia. Ennen lounasta vielä poikani joukkueen illan palaverin valmistelua muun valmennuksen kanssa, videoiden ja Powerpointin tekoa. Aiheena: kauden huipentuma tulossa, miten voisimme joukkueena onnistua mahdollisimman hyvin lopuissa kauden peleissä.

Tiiviisti sisällä ja kiinni urheilukuplassa, kauden parasta aikaa eläen ja siihen valmistautuen.

Torstai 12.3.2020 Iltapäivä

Suomen hallituksen tiedotustilaisuus koronavirukseen liittyen: kokoonnuimme seuran henkilökunnan kanssa kisakatsomoon. Mietimme mahdollisuuksia pelata tyhjille katsomoille tai Ruotsin tapaan yli 500 katsojan tapahtumien kieltämistä – naureskelimme itseironisesti, että olemme ainoa vastuullinen salibandyn playoff-joukkue, joka siihen on jo kahdessa ensimmäisessä pelissä pystynyt (vaikka paljon enemmän katsojia toki olisimme toivoneetkin). Taustalla oli varmaankin kaikilla huoli siitä, mitä tuleman pitää, miten korona vaikuttaa meihin ja tuleviin tapahtumiimme ja elämään ylipäätään. Meidän työyhteisössämme huumori on pääosin silti aina läsnä, vaikeinakin aikoina.

Suomen hallitus linjasi juuri noin: yli 500 ihmisen tapahtumat kiellettiin. Samoin harkinta harrastustoiminnan rajoittamisesta.

Samalla seuran hallituksen WhatsApp-ryhmä kävi kuumana ja seuran johtoryhmän kanssa käydyn keskustelun jälkeen tehtiin päätös, että toiminta jatkuu edelleen normaalisti ja että noudatamme hallituksen ja THL:n ohjeita, muistutimme jäseniämme hygieniasta yms. Samalla kutsuttiin seuran hallitus kokoon seuraavaksi päiväksi jatkopäätöksiä varten.

Infotilaisuuden jälkeen valmennuspäälliköiden viikkopalaverissa rupesimme pohtimaan realistisesti koronan mahdollisia vaikutuksia meihin. Totesimme, että jatketaan toistaiseksi entisellään ja odotellaan viisaampien päätöksiä. Keskityimme tulevan kauden valmisteluihin ja tilannekatsauksiin.

Kuulimme, että Salibandyliiton hallitus kokoontuu ja tekee päätöksiä illan aikana jatkosta.

Eri hallituksilla oli kiireinen päivä käynnissä.

Torstai 12.3.2020 Ilta

Kävin pelaamassa kuntosählyä, suihkussa ja sen jälkeen valmistauduimme normaalisti valmentamani D-poikien joukkueen palaveriin.

Palaverissa ehdimme käydä vain ensimmäisen dian läpi: Kautta on jäljellä 5 viikkoa, 10-14 peliä ja 16 treeniä. Asiat mitä olemme opetelleet kauden aikana yhdessä on pääosin tehty, on aika nauttia työn tuloksista.

Sitten tuli tieto:

Salibandyliiton hallitus on päättänyt pysäyttää kaikki Salibandyliiton sarjat perjantaista 13.3.2020 lähtien koronaviruksen COVID-19 takia. Pääsarjoissa viikon harkinta-aika.

Palaverin luonne muuttui äkisti.

Pojille ja meille kaikille oli vaikea paikka, kun kauden huipennus jää pelaamatta. Kävimme lyhyen keskustelun poikien kanssa: kaikki halusivat silti treenata täysillä niin pitkään, kun se vain on mahdollista. Joukkue päätti yhdessä lähteä ulos lämmittelemään ennen saliharjoitusta, me koutsit jäimme ihmettelemään, että mitä juuri oikein tapahtui.

Kävelin seuran toimistolle, jossa seuraavan päivän Seinäjoen playoff-reissuun valmistautuneen miesten edustusjoukkueen pelaajia oli lähdössä kotiin. Epätietoisina, hämmentyneinä. Aika moni varmoina siitä, että tämä oli nyt tässä – 11 kuukautta hommia ja loppu kuin seinään. Käytävillä pyöri myös muutama hämmentynyt kauden huipennukseen valmistautunut juniorivalmentaja, joiden kanssa vaihdettiin ajatuksia. Sitten painelin treeneihin (toistaiseksi kauden viimeisiin).

Seuraavat päivät

Tapahtumat ja ajatukset vyöryivät vauhdilla. Ensin hallituksen kokousta – päätös siitä, että myös meidän seurassamme pistetään toiminta vähintään kahdeksi viikoksi pakettiin. Samalla valtava huoli eri käytännön asioista: Miten käy seuran talouden? Onko meillä seuraa, johon palata tämän jälkeen? Miten ihmisten työpaikat? Onneksi totesimme seuran olevan sen verran vakaalla pohjalla, että tästäkin pitäisi selvitä. Mutta töitä se vaatii.

Sitä alkoi miettimään asiaa paljon eri ihmisten kautta. Kun on seurassa, seura tarkoittaa seuran kaikkia ihmisiä. Niiden valmentamieni poikien, joiden kauden huipentuma jäi väliin. Ulkomaalaisen ja suomalaisten pelaajien, jotka ovat tulleet seuraamme ja Helsinkiin salibandyn takia. Nuorten pelaajien, jonka ensimmäiset playoffit olivat käynnissä tai vasta alkamassa. Niiden kokeneiden pelaajien, joiden osalta eletään viimeisiä mahdollisuuksia menestyä, pelivuosien käydessä vähiin. Niiden lukuisten juniorien, joiden kausi oli tähdännyt loppusuoralle, ehkä aiemmin päättynyt pettymykseen – nyt piti olla SE vuosi. Sen pitkin kautta loukkaantumistaan kuntouttaneen pelaajan, joka oli tähdännyt pudotuspeleihin. Pelaajien, joiden viimeistä junioripeliä ei tullutkaan tai sen kokeneen pelaajan, jonka uran viimeistä peliä ei pelattukaan. Valmentajien, joiden koko kauden suunnitelmat olivat tähdänneet kevään loppupeleihin. Vanhempien, jotka ovat panostaneet koko toimintaan paljon rahaa ja aikaa.

Ajatuksia tilanteesta on siis tullut aika paljon viime päivinä. Kuitenkin kenties suurin asia, jota olen pohtinut on urheilun merkitys omassa elämässäni, lukuisten ihmisten elämässä.

Urheilun parissa työtä tekevänä asiat ja ihmiset joiden kanssa sitä on tekemisissä päivittäin, ovat useimmiten urheilussa mukana. Urheilusta puhutaan, eikä vain omasta lajista, vaan muista: itse esim. seuraan huippujalkapalloa ja muita urheilulajeja varsin säännöllisesti, kuten useimmat ystävänikin. Teen urheilun seuraamista tietoisesti ja huomaamattani koko ajan: sosiaalisessa mediassa, mediassa, työkseni, harrastuksekseni, videopeleissä, paikan päällä tai etäisyyden päästä. Se on jatkuvasti läsnä.

Nyt ei ole ja se hämmentää. Mitä seuraavaksi?

Urheilussa eletään usein kuin omassa kuplassaan. Se on kenties osa urheilun viehätystäkin: mahdollisuus kokea jotain muusta elämästä irrallista, joka herättää tunteita, seurata unelmiaan. Välillä elämässä tulee kuitenkin hetkiä, jotka palauttavat asiat mittasuhteisiinsa ja puhkaisevat tuon kuplan. Ne voivat olla henkilökohtaisesti tai vain lähipiiriä koskettavia suuria tai pieniä asioita, tai kuten tässä tapauksessa, meitä kaikkia ihmisiä koskettavia asioita. Kuplan puhkeamisen johdosta silmät usein aukeavat ja sitä ymmärtää mikä on oikeasti tärkeää ja miksi.

Tässä tapauksessa en usko, että kukaan on sitä mieltä, että urheilu olisi niin tärkeää, että se olisi suurempaa kuin ihmisten terveys – päätös pistää urheilu tauolle on varmasti ehdottoman oikea tässä tilanteessa. Uskon että monelle on myös tänä aikana kristallisoitunut tunne, että olennaisinta elämässä ovat kuitenkin terveys ja läheiset ihmiset.

Mutta tärkeää urheilu silti on. Se on sitä minulle, mutta myös todella, todella, monelle muulle ihmiselle. Sen ymmärtää paremmin, kun sitä ei ole. Voin todeta, että urheilu on minulle tärkeää.

Olen usein miettinyt, että vaikka urheilussa elettäisiinkin tietynlaisessa kuplassa, se on silti kuin yhteiskunta tai elämä pienoiskoossa. Koska juuri tällä hetkellä yhteiskunnassa puhutaan samanlaisista asioista kuin puhutaan joukkueurheilun arjessa – ja on luotettava ihmisiin, asiantuntijoihin ja päättäjiin:

Tällä kertaa se ei ole maalivahti, joka asettuu torjumaan ratkaisevaa rankkaria vaan lääkäri, joka hoitaa lähimmäisiämme. Se ei ole alivoimanelikko, joka uhraa kroppansa pitääkseen omaa maalin puhtaana, jotta joukkueella on mahdollisuus voittaa mestaruus – nyt se on tiimi sairaanhoitajia, jotka tekevät pitkiä päiviä ja hoitavat ihmisiä oman jaksamisensa kustannuksella. Se ei ole päävalmentaja, jonka on tehtävä fiksuja päätöksiä kokoonpanon ja pelitaktiikan suhteen, vaan poliitikko tai päättäjä, jonka vastuulla on tehdä isoja päätöksiä ison joukon hyväksi. Tällä kertaa ei kuunnella videovalmentajaa, joka löytää nauhalta ne asiat joihin vastustajassa voi iskeä, vaan asiantuntija, jonka tutkimuksen perusteella tehdään niitä isoja päätöksiä meidän kaikkien hyväksi.

Nyt se ei ole kokenut pelaaja, joka esimerkillään näyttää nuoremmille suunnan, vaan se aikuinen, joka näyttää lapsille esimerkkiä ja antaa huomiota. Se ei ole se nuori pelaaja, joka sytyttää koko joukkueen yksilösuorituksellaan, vaan se nuori, joka hakee vanhukselle ruokaa, joka ei pääse kotoaan kauppaan. Se ei ole fani, joka ostaa lipun peliin koska haluaa tukea joukkuettaan, vaan ihminen, joka ostaa kahvin ja pullan siltä pienyrittäjältä, jonka tietää olevan pulassa.

Tällä hetkellä puhutaan paljon siitä, että nyt on aika luottaa toisiimme ja kantaa vastuuta. On pidettävä huolta toisistamme, erityisesti heikoimmista. On aika siirtää oma etu sivuun ja ajatella meitä kaikkia, tehdä se yhdessä. Siten voimme onnistua.

Tätä kaikkea olen kuullut ja kokenut koko elämäni pukukopissa, nyt kuulen sitä samaa kaikkialla.

Se taas tuntuu minusta hienolta, tunnen ylpeyttä.

Tuntuu hienolta, että kaiken saamani tunnekirjon lisäksi urheilu on tarjonnut minulle sellaisen kokemuspohjan elämästä, että näiden asioiden käsittely tuntuu oikeastaan aika luontevalta. Tuntuu hienolta, että urheilu, jolle olen antanut ja annan edelleen paljon elämästäni, pystyy auttamaan minua: Pysyä rauhallisena paineen alla. Kestää pettymyksiä. Toimia ryhmässä, ottaa muut huomioon. Ajatella ja toimia pitkäjänteisesti. Luottaa ihmisiin ja itseeni. Antaa itsestäni kaikki mitä lähtee. Näyttää tunteeni. Kuulua johonkin – olla osa jotakin itseäni suurempaa.

Yhteiskuntamme tulee olemaan varmasti lukuisissa vaikeuksissa lähitulevaisuudessa. Tämän kaiken aiheuttamia seurauksia lienee mahdotonta arvioida taloudessa, lukuisten ihmisten arjessa ja elämässä.

Urheiluseurat eivät ole tässä poikkeus, päinvastoin. Monilla tulee olemaan vaikeaa: urheiluseurojen toiminta perustuu ihmisten yhteen saattamiseen, seura on käytännössä yleishyödyllinen ihmisten keskittymä – syy kuulua johonkin, edustaa meitä kaikkia. Nyt emme voi tehdä sitä, joka aiheuttaa ongelmia.

Uskon ja toivon kuitenkin, että useat ihmiset kokevat asian samoin: urheilu on meille tärkeää, yhteisö on meille tärkeä. Ja urheilu ja yhteisö auttavat meitä tästä myös selviämään. Kuten urheilussa olennaiset ja arkipäiväiset arvot ja toiminnot auttavat yhteiskuntaamme myös muilta osin selviämään eteenpäin.

Urheilu ja yhteisömme ovat nyt tauolla, mutta palaavat vielä. Ja uskon, että lopulta entistä vahvempana. Olemmehan oppineet, että vastoinkäymiset vahvistavat ja tappioista oppii usein enemmän kuin voitoista. Sillä aikaa: eletään urheilua ylpeinä myös tauon aikana – kannetaan edelleen seuran värejä ja toimitaan kuten olemme urheilun parissa oppineet toimimaan!

Kirjoittaja toimii EräViikinkien urheilujohtajana, EV D07 Pohjoisen ja Tsekin U19-maajoukkueen valmentajana, sekä PHYK:n salibandyn akatemiavalmentajana.